Kampanjastartti.

Kampanjastartti on käsillä. Torstaina tulee ehdokasnumerot, nyt olisi aika mainostaa itseään, myydä itseään.

Käyn kuitenkin moraalista keskustelua itseni kanssa, haluanko oikeasti mainostaa itseäni? Jokainen facebookissa lähetetty kutsu poliitikko-sivulle liittymiseen aiheuttaa pienen piston sydämessä. Miksi ihmisiä pitää aktivoida, jos ihmiset eivät halua olla aktiivisia? Sama kysymys tulee vastaan elämän joka suunnalla.

Jos jengi haluaa maata kotona ja juoda kaljaa, niin mikä minä olen siihen mitään sanomaan. Jos se oikeasti tekee pitkässä juoksussa ihmisen onnelliseksi, niin turha siihen on mennä mitään huutelemaan. Tulevana ammattikasvattajana tämä toki riipaisee minua, mutta turhaan aikuista ihmistä käskee. Pakko johtaa harvoin hyviin tuloksiin.

Mutta onko pakko kampanjoida, jos ei halua? Olisi mahtava päästä päättämään asioista, mutta se vaatisi noin 200 ääntä. Mikäli pelkästään lähimmät kaverit äänestää, ei taida ihan 200 ääntä saada. Toinen puoli kolikosta on se, että tekee täysillä kuukauden kampanjaa ja lopussa vastaan kävelee tulos, joka voi olla epäonnistuminen. Se olisi jo näin ennalta ajatellen raskas vaihtoehto, mutta varmasti kasvattava kokemus. Jokainen vaalikojulla, ravintolassa, kouluilla tai missä vain käyty keskustelu herättää varmasti ajatuksia puolin toisin ja se lienee kaikkein tärkeintä tässä hommassa.

Viime viikonloppuna kävin kaverin järkkäämällä räp-keikalla ja keskustelun lomassa kävi ilmi, että olen kunnallisvaaliehdokkaana. Tätä seuraava keskustelu oli lyhyt, mutta intensiivinen: "Minkä puolueen ehdokkaana?", johon vastasin, että "Vasemmistoliiton." Keskustelu oli ohi.

Olen jo aiemmin pohtinut ihmisten käsityksiä politiikasta. Tuntuu, että suurin vaikuttava tekijä on puolue. Kaverini kanssa keskustelimme tästä aiheesta ja hänen käsityksensä oli, että ihmisten on vaikea ruveta kysymään mitään sen kummempaa, mikäli heillä ei ole tietoa aiheista, mistä ollaan päättämässä. Tämä lienee totta, mutta itse olen ennemmin vanhan futisvalmentajani kannoilla. Hän kertoi äänestäneensä minua viime kunnallisvaaleissa, koska nämä vaalit ovat täysin henkilövaalit, jokainen ääni merkitsee. Hän halusi valtuustoon asiallisen futismiehen. Silloin tämä ei toteutunut, mutta nyt Rovaniemellä siihen on mahdollisuus. Vaaditaan vain 200 ihmistä, jotka ajattelevat, että tällä henkilöllä on mahdollisuus vaikuttaa Rovaniemen asioihin positiivisesti.

Kampanjastartti tapahtuu lauantaina klo 11-13 Lordinaukiolla. Oman kampanjani saatan tosin avata Hirvikarissa luokanopettajaopiskelijoiden kanssa, saapa nähdä.

Urheiluavautumista.

Rovaniemi on käsittämätön kaupunki. Jäähallista tehdään Angry Birds -elämyspuistoa, muu liikunta on suurilta osin SantaSportin omistuksessa ja investoinnit on lyöty minimiin. Jotakin hyvää on sentään tapahtunut uuden jalkapallokentän (Keskuskentän) ja pesäpallokentän muodossa.

Pakko kuitenkin avautua tuosta jäähallista. Jos yrittäjä ostaa hallin jäähallikäyttöön ja alle puolen vuoden päästä on valmiit suunnitelmat elämyspuiston rakentamiseksi ja alustavat sopimukset yhteistyökumppaneiden kanssa, on ilmassa muutama kysymys. Haluttiinko alunperinkään tehdä jäähallia? Haluttiinko tässä vain halpa tila, jolla pystyttäisiin tahkoamaan rahaa? Yrittäjää ei voi vaatia tekemään tappiollista yritystä, mutta kaupunki voi perua sopimukset ja järjestää itse jäähallitoiminnan.

Jäähallin ylläpitokustannukset ovat varmasti kohtuullisen korkeat, mutta meillä täytyy olla varaa liikuttaa ihmisiä. Harrastajaporukat, nuoremmat juniorit ja miksei äänentoistokaluston hankkimalla myös taitoluistelijat voisivat varmastikin käyttää hallia. Päivisin voisi olla harrastevuoroja, koulujen vuoroja sekä iltaisin tunti päivässä yleisöluistelua, sillä esimerkiksi minä ja monet ystäväni olisimme myös alkutalvesta hakemaan tuntumaa jäähän, vaikka ulkojäille ei pääsekään. Vastaavia porukoita löytyy varmasti tästäkin kaupungista useita. Varani eivät kuitenkaan riitä Lappi Areenan hintoihin eivätkä taitoni porukoihin, joissa porukalla jaetaan kuluja.

Liikuntarakentamisen tulee olla kansalaisten asialla, meidän kaupungin asukkaiden tulee saada palvelut, joihin meillä on varaa. Harrastaminen pitää olla mahdollista kaikille, eikä vain rikkaille tai huipulle pyrkiville. Tämä pätee jokaiseen lajiin ja harrastukseen. Kaupungin tulee mahdollistaa monipuolinen harrastustoiminta, sillä se kantaa jatkossa terveempään ja osallistuvampaan ihmisjoukkoon.  Raha ei saa olla este tälle. Tällä hetkellä pallo on Rovaniemen valtuuston päättäjille, hoitakaapa homma kunnolla.

Rovaniemen ravintolamaailma.

Rovaniemellä kävellessä tulee harvoin vau!-fiiliksiä. Talojen seinät on elementtiä ja kylykeen on lyöty peltiä. Välissä kohoaa pari uudempaa, kymmenen vuoden päästä täysin samalta näyttävää taloa. Jokainen vanhempi talo tuntuu olevan purku-uhan alla ja ympäri kaupunkia kulkiessa silmät hakeutuvat lähes väistämättä etsimään jostain talojen välistä pilkottavaa luontoa, jokea ja vaaroja kaupungin ympärillä.

Luontoelementtejä on paha tuoda keskelle kaupunkia, mutta vau!-fiilisten tuominen ihmisten mieliin ei ole mahdotonta. Viimeisen puolen vuoden aikana minulle on tullut tällainen hetki Rovaniemellä kerran, kun kävin Kauppayhtiön talon takapihalla. Kääntelin päätäni ja mietin, että mikä määrä hukattuja mahdollisuuksia siinä paikassa onkaan.

Ensinnäkin silmät osuvat kauniiseen vanhaan taloon, jota natsit eivät aikanaan onnistuneet polttamaan Lapin sodassa vetäytyessään. Talo on toki päästetty rapistumaan, mutta tila ei ole vielä toivoton. Raa'alla remontoinnilla mielestäni Rovaniemen eräs kulttuurihistoriallisesti arvokkaimmista rakennuksista olisi nostettavissa ansaitsemaansa arvoon.

Minä en kuitenkaan jättäisi hommaa siihen, vaan jyräyttäisin koko korttelin kerralla kansalaisten ja matkailijoiden suosikkipaikaksi Rovaniemellä. Muutamat autot kadunvarsiparkkiin ja roskalavat ynnä muut hyödyttömämpään paikkaan. Kauppayhtiön korttelin sisäpihasta voisi tulla Rovaniemen ravintolamaailma. Korttelin ympärillä sijaitsee Amarillo, Doris, Hai Long ja Kauppayhtiö ravintolat jo valmiina, minkä lisäksi remontin jälkeen voisin olettaa myös kirpputorin ja Tuhat-Tarvikkeen olevan halukkaita etsimään itselleen halvemmat vuokratilat nousevien vuokrien alta.

Toki ajatus on tietyllä tapaa raaka, mutta kokonaiskuva kauniista sisäpihan täyttävistä ravintolaterasseista ja mahdollisuuksista, mitä siihen liittyy on mielestäni isossa kuvassa positiivisempi kuin nykyinen rapistuva talo.

Toki kaikkien talon yritysten ei tarvitse olla ravintoloita, vaan siellä voisi olla tiloja myös erilaisille pop-up/vaatekaupoille. Voisin kuvitella myös isoilla suomalaisbrändeillä Marimekolla ja erityisesti lappilaisella Pentikillä olevan kiinnostusta tällaiseen ympäristöön liikkeelleen.

Toki tämä on haihattelua, mutta käykääpä huvin vuoksi siellä takapihalla ja katsokaa ympärillenne. Minä näen tulevaisuutta, en purettavaa taloa tai roskalavoja.

Tämä on puoliavoin kirje.

Tapahtumaketjun juuret ulottuvat kauas menneisyyteen, mutta käsittelen aiheen läpi pintaraapaisulla. Tämä kirje on omistettu tytölle, joka perjantaina Rovaniemen Tivolin yläkerrassa vastasi minulle, että "mieti vaan rauhassa." Kun kerroin, että en oikein tiedä, miten asian selittäisin tai mitä osaisin ääneen sanoa. Puhun tässä itsestäni, koska ketään toista en näin hyvin tunne.

Olen kulkenut pitkän tien tullakseni sellaiseksi kuin nyt olen. 24-vuotias, 185 senttimetriä pitkä, 80 kiloa, pää täynnä ajatuksia, mieli ja silmät, jotka etsivät koko ajan uutta. Ulkonäköäni kuvailisin resuiseksi, mutta en lainkaan rosoiseksi. Olen elänyt läpi lintukodon ja ilman partaa pääsen varmaankin lastenlipulla futismatseihin. Pitkät hiukseni tulevat olemaan muutaman vuoden kuluttua muisto vain, kun isäni geenit vetäisevät päälaen tyhjäksi. Nämä ovat niitä asioita, joiden kanssa elän helposti nykyisin.

Joskus lapsena näen itseni jälkikäteen ajatellen luonnollista pyöreyttä omaavana pikkupoikana, jolla oli päällä vihreitä rikkinäisiä verkkareita ja serkkujen sekä naapureiden vanhoja college-paitoja. Joskus ala-asteen lopulla alkoi kiinnostus tyttöihin todenteolla ja oli satsattava MicMacit jalkaan. Yläasteelle mennessä tuli uusia kenkiä, huppareita ja taisin jopa käydä kasiluokalla ekan kerran parturissa. Pikkuhiljaa kävi selväksi, että ei yläaste ole paikka, jossa tytöt tulevat kädestä pitäen hakemaan treffeille tai nurkan taakse pussailemaan. Jossakin välissä jäi päälle sellainen ajattelumalli, että "tuskin Toi musta tykkää."

Bronxin farkuista vaihto lukiotyyliin oli melko brutaali, kun 2004 Lyskan ovista käveli sisään kaveri sammareissa, kauluspaidassa ja neuleessa. Tilanne ei kuitenkaan muuttunut. Kutsuja bileisiin saattoi tulla, mutta ei siellä koskaan mitään tapahtunut, hengattiin kavereiden kans ja juotiin olutta. Melko monesti pidettiin omiakin bileitä ja kerran vappuna sain pari tuttua tyttöä lähtemään kaupungilta mukaan meidän bileisiin. Toinen heistä kysyi mua Wanhojen tansseihin ja muutti mun käsityksen kaikesta, yhtäkkiä joku tyttö teki aloitteen.

Käytyäni elämäni toisen kerran parturissa tanssittiin tanssit ja koitin itse saada vähän parisuhdettakin alulle tanssiparini kanssa, mutta eihän siitä mitään tullut. Johtopäätöksenä 17-vuotiaan oman itseni päässä oli, että ei toimi naisjutut mun kohdalla. Keskityin entistä varmemmin kotibileissä alkoholin käyttöön ja monina kouluaamuina jätin menemättä kouluun. Alkoholilla tosin ei ollut tämän kanssa mitään tekemistä, istuin vaan kotona, luin ja etsin itseäni. Mietin, mihin käyttää voimavaroja, kun seurustelusta ei selvästikään tule mitään ja koulukaan ei pahemmin kiinnosta. Pallon pelaaminenkin oli valitettavasti katkolla. Viimeisenä vuonna lukioon käveli vihreän kaverin sijasta punavihreä toveri.

Jossakin vaiheessa aikuisiällä aloin tajuta, että en ehkä ollutkaan tyttöjen silmissä täysin näkymätön noina aikoina. Olen yrittänyt seurustella erään yläasteihastukseni kanssa, joka kertoi myös olleensa minuun ihastunut. Olen kuullut tytöiltä, joita en itse muista, että olimme samassa koulussa, samalla kurssilla tai samoissa bileissä. Jälkikäteen olen myös tajunnut, että muutamat tytöt ihan oikeasti koittivat iskeä minua, mutta minä en joko ymmärtänyt tai halunnut ymmärtää pieniä tai suurempia vihjeitä.

Nuoret aikuiset naiset baareissa, kouluissa, kaduilla ja kaveriporukoissa ovat saaneet minut ymmärtämään, että loppujen lopuksi olen kuin kuka tahansa mies. Joku nainen silloin tällöin kiinnostuu musta ja joku taas ei koskaan, mutta tärkeintä on se, että mä viihdyn itseni kans. Tuolloin pe-la yönä jäin miettimään, että voinko sanoa ääneen... (Tämä on kahdenvälistä keskustelua, en voi kirjoittaa sitä auki.)

Lopulta kuitenkin haluan tiivistää asian. Viime keväänä mä pystyin ensimmäisen kerran rehdisti sanomaan itselleni peilin edessä, että olen mielestäni hyvännäköinen. Siihen meni 10 vuotta siitä, kun ensimmäisen kerran rupesin todella miettimään omaa ulkonäköäni. Mä toivon, että jokainen ihminen mun ympärillä voi kävellä peilin eteen ja todeta sitä tarkoittaen itseään katsoessaan, että on hyvännäköinen. Jokainen omalla tavallaan.

Ja toivottavasti kaikilla muilla ei mee siihen noin pitkää aikaa, kaikki hetket ei olleet maailman helpoimpia.