Tapahtumaketjun juuret ulottuvat kauas menneisyyteen, mutta käsittelen aiheen läpi pintaraapaisulla. Tämä kirje on omistettu tytölle, joka perjantaina Rovaniemen Tivolin yläkerrassa vastasi minulle, että "mieti vaan rauhassa." Kun kerroin, että en oikein tiedä, miten asian selittäisin tai mitä osaisin ääneen sanoa. Puhun tässä itsestäni, koska ketään toista en näin hyvin tunne.
Olen kulkenut pitkän tien tullakseni sellaiseksi kuin nyt olen. 24-vuotias, 185 senttimetriä pitkä, 80 kiloa, pää täynnä ajatuksia, mieli ja silmät, jotka etsivät koko ajan uutta. Ulkonäköäni kuvailisin resuiseksi, mutta en lainkaan rosoiseksi. Olen elänyt läpi lintukodon ja ilman partaa pääsen varmaankin lastenlipulla futismatseihin. Pitkät hiukseni tulevat olemaan muutaman vuoden kuluttua muisto vain, kun isäni geenit vetäisevät päälaen tyhjäksi. Nämä ovat niitä asioita, joiden kanssa elän helposti nykyisin.
Joskus lapsena näen itseni jälkikäteen ajatellen luonnollista pyöreyttä omaavana pikkupoikana, jolla oli päällä vihreitä rikkinäisiä verkkareita ja serkkujen sekä naapureiden vanhoja college-paitoja. Joskus ala-asteen lopulla alkoi kiinnostus tyttöihin todenteolla ja oli satsattava MicMacit jalkaan. Yläasteelle mennessä tuli uusia kenkiä, huppareita ja taisin jopa käydä kasiluokalla ekan kerran parturissa. Pikkuhiljaa kävi selväksi, että ei yläaste ole paikka, jossa tytöt tulevat kädestä pitäen hakemaan treffeille tai nurkan taakse pussailemaan. Jossakin välissä jäi päälle sellainen ajattelumalli, että "tuskin Toi musta tykkää."
Bronxin farkuista vaihto lukiotyyliin oli melko brutaali, kun 2004 Lyskan ovista käveli sisään kaveri sammareissa, kauluspaidassa ja neuleessa. Tilanne ei kuitenkaan muuttunut. Kutsuja bileisiin saattoi tulla, mutta ei siellä koskaan mitään tapahtunut, hengattiin kavereiden kans ja juotiin olutta. Melko monesti pidettiin omiakin bileitä ja kerran vappuna sain pari tuttua tyttöä lähtemään kaupungilta mukaan meidän bileisiin. Toinen heistä kysyi mua Wanhojen tansseihin ja muutti mun käsityksen kaikesta, yhtäkkiä joku tyttö teki aloitteen.
Käytyäni elämäni toisen kerran parturissa tanssittiin tanssit ja koitin itse saada vähän parisuhdettakin alulle tanssiparini kanssa, mutta eihän siitä mitään tullut. Johtopäätöksenä 17-vuotiaan oman itseni päässä oli, että ei toimi naisjutut mun kohdalla. Keskityin entistä varmemmin kotibileissä alkoholin käyttöön ja monina kouluaamuina jätin menemättä kouluun. Alkoholilla tosin ei ollut tämän kanssa mitään tekemistä, istuin vaan kotona, luin ja etsin itseäni. Mietin, mihin käyttää voimavaroja, kun seurustelusta ei selvästikään tule mitään ja koulukaan ei pahemmin kiinnosta. Pallon pelaaminenkin oli valitettavasti katkolla. Viimeisenä vuonna lukioon käveli vihreän kaverin sijasta punavihreä toveri.
Jossakin vaiheessa aikuisiällä aloin tajuta, että en ehkä ollutkaan tyttöjen silmissä täysin näkymätön noina aikoina. Olen yrittänyt seurustella erään yläasteihastukseni kanssa, joka kertoi myös olleensa minuun ihastunut. Olen kuullut tytöiltä, joita en itse muista, että olimme samassa koulussa, samalla kurssilla tai samoissa bileissä. Jälkikäteen olen myös tajunnut, että muutamat tytöt ihan oikeasti koittivat iskeä minua, mutta minä en joko ymmärtänyt tai halunnut ymmärtää pieniä tai suurempia vihjeitä.
Nuoret aikuiset naiset baareissa, kouluissa, kaduilla ja kaveriporukoissa ovat saaneet minut ymmärtämään, että loppujen lopuksi olen kuin kuka tahansa mies. Joku nainen silloin tällöin kiinnostuu musta ja joku taas ei koskaan, mutta tärkeintä on se, että mä viihdyn itseni kans. Tuolloin pe-la yönä jäin miettimään, että voinko sanoa ääneen... (Tämä on kahdenvälistä keskustelua, en voi kirjoittaa sitä auki.)
Lopulta kuitenkin haluan tiivistää asian. Viime keväänä mä pystyin ensimmäisen kerran rehdisti sanomaan itselleni peilin edessä, että olen mielestäni hyvännäköinen. Siihen meni 10 vuotta siitä, kun ensimmäisen kerran rupesin todella miettimään omaa ulkonäköäni. Mä toivon, että jokainen ihminen mun ympärillä voi kävellä peilin eteen ja todeta sitä tarkoittaen itseään katsoessaan, että on hyvännäköinen. Jokainen omalla tavallaan.
Ja toivottavasti kaikilla muilla ei mee siihen noin pitkää aikaa, kaikki hetket ei olleet maailman helpoimpia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti